Yt-neuvottelut läpikäynyt, ylempien toimihenkilöiden edustaja kipuilee, mutta piilottelee haavojaan. Ei mies ensi kertaa joutunut yt-vääntöihin. Myllerryksiä on riittänyt. Yrityksen nimeä, omistajaa ja organisaatiota on venkslattu niiden 15 vuoden aikana, jotka mies on työskennellyt tässä ICT-firmassa.

Uran alussa vakituinen työpaikka, hyvä palkka ja oma arvomaailma vaikuttivat niin, ettei mies edes ajatellut ammattiliiton jäsenyyttä. Yhden epävarman kauden aikana hän kuitenkin monen muun mukana liittyi liittoon ja neljä vuotta sitten tempautui edustamaan työpaikkansa ylempiä toimihenkilöitä.

Siinä on saanut seurata työelämän kehitystä ja jopa vähän vaikuttaa. Silti päättyneet yt-neuvottelut söivät miestä. Niin monessa käänteessä tuli eteen likaista peliä ja ketkuilua.

Hänen rinnallaan ylempiä toimihenkilöitä edusti nuorempi neuvottelija, jonka irtisanomissuoja ei ollut yhtä vankka, mutta neuvottelijoiden riveihin ei yleensä puututa. Yhtäkkiä kaveri irtisanottiin, talutettiin siivosti sivuovesta ulos ja käteen tyrkättiin rahasopimus.

Omien pomojen peli tuntuu miehen mielestä niin likaiselta. Hän on kuitenkin kunnioittanut useimpia heistä.

Miestä riivaa syyllisyys: kokeneempana hän olisi voinut vaikuttaa neuvotteluasetelmaan.

Entä tajuaako irtisanottu kollega, että ihmisen ostaminen on raakaa kaupantekoa. Jälkikäteen ei parane hangoitella vastaan eikä viedä juttua lakitupaan. Irtisanottu kaveri sanoo, ettei hänestä kannata kantaa huolta: raha lohduttaa ja ala työllistää, kun taantuma taittuu.

Kenestä ryytynyt mies on huolissaan? Itsestään, johtoportaasta, liitosta vai firmasta? Pitäisihän hänen tuntea koko paletti varjopuolineen. Mutta neuvotteluprosessi ja koko edunvalvonta mietityttävät. Satojen ihmisten työteho kärsi neuvotteluviikkojen aikana, kun näytelmä nimeltä yt-prosessi porskutti eteenpäin.

Vaimo sanoo, että hei, haloo se on jo ohi. Painu työterveyshuoltoon. Enkä mene. Sinne on pitkät jonotkin, menkööt tarvitsevammat.

Pian työpaikalla käynnistyy coaching-prosessi, jonka tarkoitus on kehittää uudessa tilanteessa olevia tiimejä. Projekti sisältää myös kolme kahdenkeskistä sessiota coachin kanssa.

Mies päättää mainita coachille irtisanomiskierrosten aiheuttamista haavoistaan voidakseen sitoutua tulevaisuuteensa tässä organisaatiossa. Mies alkaa puhua tapahtumista ja pettymyksestään. Coach ei ota kantaa, mutta kyselee ja myötäelää. Mies kertoo, että toisinaan nuorempi neuvottelijakollega kiivaili. Niinpä nuoresta miehestä tehtiin paha poliisi ja hänestä hyvä poliisi.

Miestä riivaa syyllisyys: kokeneempana hän olisi voinut vaikuttaa neuvotteluasetelmaan.

Miestä riivaa syyllisyys siitä, että hän kokeneempana olisi voinut vaikuttaa asetelmaan - ja siihen, ettei toista olisi irtisanottu.

Hän kertoo coachille palavereista, joihin osallistui pakahduttava määrä tunteita: pelkoa, epäluuloa, toivoa, katkeruutta. Keskitalven kuukausina firmassa tuntui työskentelevän muita kuin koodaajia, projektipäälliköitä, assistentteja, markkinoinnin, myynnin ja reskontran väkeä. Toimitalo täyttyi Irtisanomista Pelkäävistä Ihmisistä. Joskus mies tunnisti murhetta myös kokeneen irtisanojaksi joutuneen pomon uurteisilla kasvoilla.

Valmennusprosessi ja istunnot coachin kanssa päättyvät. Miehen stressi ja mieli kevenevät. Hän sai kuuntelijan, joka ei arvota, arvioi tai määrittele eikä juoruile.

Coachin kanssa konkretisoitiin keinot, joilla rakennetaan uusi suhde omaan tehtävään ja mielekkääseen tulevaisuuteen.

Mies alkaa katsoa kohti kevään valoa. Hänellä on paljon annettavaa, alan ammattilaisena ja ylempien toimihenkilöiden edustajana. Mutta jatkossa hän aikoo pitää paremmin puolensa ja valita tarkasti roolinsa eri tilanteissa, jotta tietää jaksavansa taistella oikeudenmukaisuuden puolesta.

Hän on sinut itsensä kanssa pitäessään kiinni itselleen tärkeistä arvoista ja reiluista menettelytavoista niin hyvin kuin mahdollista. Se riittää.